Eräs tutkija on sanonut, että onnistuneen ikääntymisen edellytyksiä ovat riittävä toimeentulo, kohtuullinen terveys, sovelias asunto, yksilöllisesti omaksuttu maailmankatsomus, ystäviä ja tuttavia sekä vähintään yksi harrastus. Omalla kohdallani kaksi viimeistä edellytystä täyttyy sukututkimusharrastuksessa. Aloitin sen vuonna 1991, mutta kiireinen työelämä ei antanut sille riittävästi sijaa.

Eläkevuosien häämöttäessä päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni käytännöllisesti katsoen päätoimisesta historia- ja sukututkimusharrastuksesta. Hakeuduin Tampereen kesäyliopiston ja Suomen Sukututkimusseuran järjestämään sukututkimuksen opettajakoulutusohjelmaan, joka päättyi sopivasti runsas kuukausi ennen siirtymistäni "vapaaksi roomalaiseksi mieheksi". Koulutusohjelmaan osallistuminen ja sopivaan aikaan eläkkeelle siirtyminen olivat elämäni parhaimpia ratkaisuja. Klikkaa henkilökohtaisia lisätietoja  tästä.

Otsikossa mainittu Joonas on vanhin dokumentoitu esi-isäni. Vertti Oliver ja Veikka Mortimer ovat lapsenlapsiani. Näillä sivuille kerrottu suppea sukutarina kattaa hiukan yli 300 vuoden rupeaman.

Runsaat  kolme vuosisataa Joonas Ikosen syntymän jälkeen näkivät päivänvalon poikalapset, jotka saivat kasteissa nimikseen Vertti Oliver ja Veikka Mortimer. Pojat ovat Joonaksen jälkeläisiä 10. polvessa. He syntyivät toisenlaiseen maailmaan kuin heidän esi-isänsä ja -äitinsä. Joonas Ikonen ja hänen vaimonsa Anna Mähönen tuskin osasivat 1700-luvun puolivälissä kuvitella, että noin 250 vuoden kuluttua Suomen lapsikuolleisuus on maailman alhaisimpia. Joonakselle ja Annalle syntyi 10 lasta, joista peräti viisi kuoli lapsina.